Palasin syksyllä parin vuoden kuorotauolta kakkosalttoihin, minkä jälkeen lähes kaiken vapaa-ajan täytti uusien nuottiläksyjen pänttääminen. Onneksi joitakin muistikuvia oli painunut mieleen Bachin jouluoratorion etäharjoituksista. Sen ja perinteisempien joululaulujen ohella ajettiin sisään myös kevään uutta ohjelmistoa, josta osia sisällytettiin Lauttasaaren kirkossa 15.12.2023 pidettyyn joulukonserttiinkin.
Pääsin, luojan kiitos, istumaan vanhojen kakkosalttotoverien viereen ja följyyn. Tulevasta Händelin Messias -suurkuoroprojektista valitut And the glory of the Lord ja Hallelujah! olivat tuttuja, ne lähtivät pyytämättäkin soimaan päässä. Mutta aivan eri maailmasta olivat Maurice Duruflén vuonna 1960 gregoriaanisten teemojen ympärille säveltämät motetit. Kukin niistä on vain parin sivun pituinen, mutta aluksi ne tuntuivat lähes ylivoimaisilta käsittää. (Saatikka esittää.)
Kesti kauan, ennen kuin Ubi caritas meni ensimmäistä kertaa jotenkuten maaliin. Toisen motetin (Tota pulchra es) äänialojen osuudet kieppuvat vieläkin omia aikojaan kuin juuriltaan irronneet piikkipensaat aavikkotuulissa. Vai pitäisikö sanoa Suomeenkin levinneet mistelikehrät paljaissa lehtipuissa… Toivottavasti ne äänikehrätkin ehtivät asettua oikeisiin paikkoihin tulevan harjoituskauden aikana.
Osa joululauluista oli kuitenkin pakko jättää vähemmälle huomiolle ja luotettava korvakuulolta oppimiseen satavarmoihin vieruskavereihin nojaamalla. Ehkä ensi jouluna uskallan jo hypätä itsenäisesti vuorotahtiin ja vilkkaasti etenevään kolmikieliseen Praetoriuksen Psalliteen. Että tuo kiertävien kymnaasiteinien vuorolaulurallatukselta (mitä se ei siis ole) vaikuttava kappale oli hankala! Latinan pro excercitiokaan ei auttanut lurauttamaan sujuvasti Redemptori, Domino, puerulo, iacenti in praesepio. Ja hetikohta oli luikautettava perään saksaa – jota en osaa kuin nimeksi – Ein kleines Kindelein liegt in dem Krippelein, alle lieben Engelein…
Praetorius ei päästä helpolla koskaan, etenkään Tuo armon valkokyyhky. Siinä on aina jotakin tarkistettavaa: milloin vokaalin eteen tulee muistaa sisällyttää aspiraatio, milloin säkeet pitää hengittää yhteen. Vielä viime hetkessä hoksattiin myös, että uudessa nuotissa kyyhky toikin alttojen viestin eri tavoin maa-a-iil-maan kuin minkä olimme aiemmin, vaivalla senkin, oppineet.
Vanha lukutapa taisi karata ilmoille esityksessäkin, jos ei heti ensimmäisessä, niin kohta kolmannessa säkeessä. Ihan niitä vähäisimpiä stipluja mainitakseni.
Onneksi kuoronjohtajan huulilta ainakin kerran noukittu ’hyvä’ auttoi ohittamaan pienet lankeemukset.
Mistelin oksan alla ei kauaa päästy lepuuttelemaan. Ennen loppiaista saimme jo lisää uusia nuotteja entisten, vielä läpikäymättömien sekä karille karahtaneiden kappaleiden ohella harjoiteltavaksi.
Mutta kuorolaulussakin täydellinen lienee hyvän pahin vihollinen, joten jälleen sitä hyvää – ja nyt vaihteeksi kevättä – kohti!
6.1.2024
Päivi Rainò, kakkosaltto
