Blog

  • Graduale Viikissä

    Graduale Viikissä

    kuva

    Valtakunnan medioissa Viikki tulee mainittua vuosittain ainakin kahdesti: Silloin, kun sadat sammakot könyävät keväisiin kutuhuveihinsa paikallisten hyvin tuntemaan ojanmutkaan ja kun Helsingin yliopiston tutkimustilan lehmät kirmaavat kesälaitumille. Molempiin paikkoihin on kotoani varsin lyhyt matka, samoin kuin Viikin paanupeitteiseen kirkkoon. Olemme kumpainenkin kotoutuneet tähän ekomaisemaan vuonna 2005, mutta – kehtaanko edes myöntää – en ole ennen tämänvuotista kevätkonserttiamme ollut siellä koskaan vieraillut.
    Mutta miten viehättävästi tämä sisältäkin kaunis kuusipuinen Herran huone kehystikään laulamaamme Wie lieblich sind deine Wohnungen -otetta Brahmsin Saksalaisesta sielunmessusta (suomeksi ’Kuinka ihanasti asutkaan’, joksi se uusimmassa psalmisuomennoksessa on kääntynyt). Se oli sopivasti valikoitunut yhdeksi makupalaksi mukaan viime keväänä Kallion kirkossa esittämästämme konsertista.
    Nelikymmenhenkinen kuoromme mahtui Viikin kirkkosalin syvennykseen juuri ja juuri. Kuulijoiden täytettyä salin sen akustiikka pehmeni entisestään siinnyttäen urkujen soinnin huhtikuiseksi iltahämyksi. Koko konserttimme avannut Duruflén Requiemin mystinen alkuosa ja sitä seuranneet otteet Bossin, Mozartin ja Faurén requiemeistä sekä Vivaldin Gloriasta ja Händelin Messiaasta eivät aina löytäneet sellaisia ulottuvuuksia, joihin ne kivisissä kirkkoholveissa tuntuvat yltävän.
    Parhaimman soinnin niin itsestämme kuin Viikin kirkkosalinkin akustisesta herkkyydestä löysimme konsertin jälkimmäisessä osassa, jonka päätti a cappellana esitetty lichtensteinilaisen säveltäjän J. G. Rheinbergerin Iltalaulu. Erityisen hienosti kimmelsi ja väliin jylisikin luottosäestäjämme Joonas Minkkisen piano niissä kolmessa otteessa Dichterliebestä, joilla ennakoimme syksyistä Schumann-konserttiamme. Tämä eteläkorealaisen Hye-Young Chon Dichterliebeen laatima sovitus kuorolle ja pianolle on varsin uusi, ja teosta harjoitellessamme tuntui siltä, että olemme sen myötä löytämässä myös itsestämme jotain uutta.
    Dichterlieben parissa olemmekin sitten viettäneet nämä toukokuun päivät. Teoksen aloittaa suloisen kaihoisa Im wunderschönen Monat Mai. – Mietin, millaisen tulkinnan se saa, kun syksyn kallistuessa talvea kohti esitämme koko laulusarjan Schumannin Missa sacran kera Tapiolan kirkossa…
    Mutta sitä ennen koko Gradualekin saa, muun luomakunnan lailla, nauttia kesästä!

    Päivi Rainò, kakkosaltto

  • Klassisia makupaloja valmistelemassa

    Klassisia makupaloja valmistelemassa

    Kuorolaisen taival talvesta kevääseen on kulkenut arkisista viikkoharjoituksista stemmailtojen, flunssataistelujen ja keväisen sunnuntaiharjoituksen kautta kohti odotettua Klassiset makupalat -konserttia Viikin kirkossa.

    Kun mestarikokkimme Hiski johtaa makupalojen valmistelua, harjoituskeittiössä suhisevat lyijykynät. Nuottien reunat täyttyvät merkinnöistä. Tähän lisää pippuria, konsonanttien pitää erottua! Tuohon etisempi ja kauniimpi a-vokaali ja leuka rentona. Hiukan oliiviöljyä tähän diminuendoon, tähän vain tipoittain sitruunaa, portamento. Nyt, vain leijailevaa tomusokeria…kuin ääniä taivaasta.

    Välillä keittiö kuumenee ja tarvitaan hörppy vesipullosta. Välillä joku apukokeista unohtaa, ettei tietyssä makupalassa missään nimessä voi olla koristeena z-äänne vaan tietenkin s. Ja mihin se laitetaan?

    Erityisesti makupalat-konsertissa kuorolaisen onkin syytä olla valppaana. Paitsi että teokset edustavat useita aikakausia, tyylilajeja ja säveltäjiä, myös kieli, jolla lauletaan vaihtuu tiuhaan tahtiin. Harjoituskeittiössä on onneksi useiden kielten taitajia, ja muutamilla laulajilla muu kuin suomi kotikielenään. Natiivien esimerkit ääntämyksestä otetaan ilolla vastaan, eritoten ranskalaisten makupalojen kohdalla, c’est magnifique!

    Kun esitys on viimeisiä silauksia vailla, on juhlavaa saada luottopianistimme Joonas mukaan harjoituksiin. Viimein johtajakin saa “vain” johtaa. Kohta ilma täyttyy barokin terassidynamiikasta, selkeästä poljennosta ja fuugan kuljetuksista. Ja tovin kuluttua heittäydytäänkin jo romantiikan taitureiden vietäväksi. Sitä tunteiden paloa, kaipuuta ja pakahduttavaa kauneutta, jota mestarisäveltäjien harmoniat kätkevät sisäänsä, on vaikea sanoin kuvailla. Onkin parasta vain laulaa!

    Lopulta on illallisen aika. Väki on pukeutunut astetta fiinimmin, kynttilät syttyvät. Tarjolle kannetaan ajatuksella valitut ja huolella valmistellut makupalat – nauttiminen voi alkaa.

    Konsertin päättävä Rheinbergerin Abendlied saattelee kuoron talvikauden muistoihin ja johdattaa niin kuulijat kuin laulajatkin kohti kesän elvyttävää valoa ja lämpöä.

    Tervetuloa konserttiin!

    https://www.hs.fi/menokone/events/232544

    Liisa R.
    Altto

  • Historian hämäristä varjoista takaisin valoon

    Historian hämäristä varjoista takaisin valoon

    Gradualen päätapahtuma syksyllä 2025 oli 7.11., jolloin esitimme Lauttasaaren kirkossa teemalla ”Valoa ja varjoja” kaksi italialaista kuoroteosta: Niccoló Jommellin (1714–1774) sielunmessun Missa pro defunctis sekä Antonio Vivaldin (1678–1741) Glorian.

    Jommellin teos tuntui tutulta, vaikka maestro ja hänen musiikkinsa ovat varsin tuntemattomia meillä Suomessa. Sitä harjoitettaessa mietin, häivähtääkö taustalla jotain mozartmaista… Eikä ehkä sittenkään, sillä kuoron ja solistien vuoropuhelu on erilaista. Lisäksi Jommelli tuntuu piilottaneen alttostemmaan sellaisia ansalankoja, joita emme saa millään purettua. Vieruskaverini nimeääkin ne ”jommelleiksi”, eivätkä Dona eis requiemin tietyt neljä tahtia anna altoille rauhaa edes esityksen jälkeen, vaikka osan nimi sitä aneleekin.

    Hämmästyksekseni edes Wikipedian suomenkielinen lyhennelmä ei osaa kertoa napolilaisesta Jommellista eikä tästä sielunmessusta mitään olennaista säveltäjään ensi kertaa tutustuvalle. Sen sijaan kuoropartituurin ansiokas esipuhe (olisinpa siihen heti perehtynyt!) kuvaa sen olleen Jommelin sävellyksistä tunnetuin ja vieläpä yleisimmin Euroopassa esitetty sielunmessu 1700-luvun puoliväliin asti – ennen Mozartin Requiemin voittokulkua. Jommelli oli säveltänyt sen siirryttyään Württenbergin herttuan Carl Eugenin palvelukseen hovikapellimestariksi, esitettäväksi Ludwigsburgissa herttuan äidin hautajaisissa vuonna 1756.

    Partituurin esipuhe houkuttelee hakemaan lisää tietoja muilla kielillä Jommellista sekä hänen mesenaattinaan toimivan herttuan ja tämän äidin naimakaupoista ja näiden keskinäisestä valtataistelusta. Ja samalla valkenee, että Mozart ei tietenkään voinut vaikuttaa Jommelliin, sillä hän syntyi tasan kaksi viikkoa ennen noita hautajaisia… Ja että nelikymppinen Jommelli ehti itse asiassa tavata Mozartin samaisessa Ludwigsburgissa – kun tämän isä kierrätti seitsenvuotiasta ihmelastaan Euroopan hoveissa. Jommelli palasi sittemmin Napoliin ja ehkäpä maestrot tapasivat vielä kerran vuonna 1770 (tosin tälle arvelulleni en saa mistään virallisempaa vahvistusta). Silloin nimittäin 14-vuotiaaksi varttunut Mozart pääsi seuraamaan Jommellin oopperan (”Hylätty Armida”) ensi-iltaa, mutta kuittasi historioitsijoiden mukaan sen olevan aivan liian vanhanaikainen ja tosikkomainen.

    Lauttasaaressa me puolestamme siirryimme Jommellin häilyvistä sielunvarjoista Vivaldin valoon, jossa jo kuoron sisääntulossa kuuluu orkesteriosuudessa tuttu ja rakas vivaldimainen poljento. Ja kun pääsemme kuudenteen osaan Domine fili unigenite hymyilen jälleen sisään päin, sillä harjoituksissa se toi mieleeni kuvan iloisista nunnista tanssahtelemassa ja laulamassa masurkan tahtiin rakastamalleen esikuvalle.

    Esityksen jälkeen muistin nähneeni elokuvan 1700-luvun venetsialaisesta orpokodista, jossa tytöistä kasvatettiin muusikkoja ja jossa Vivaldi olisi toiminut säveltäjänä ja orkesterinjohtajana. Oli pakko lähteä selvittämään tätä lisää. Palasin partituuriin, ja kyllä! Sen varsin lyhyt, puolen sivun teosesittely vahvistaa, että Vivaldi oli kuin olikin säveltänyt teoksen tuon orpokodin (Ospedale della Pietà) nuorille naislaulajille ja -muusikoille jossain vuosien 1713–1719 välillä. Lähes sivuutan teosesittelyn sanamuodon ”since its rediscovery in 1930 it has found its permanent place in the international concert repertoire”. Sitten palaan lauseeseen uudelleen. Ensin luulen, että se koskee vain tätä teosta. Googletan, ja tajuan tietojeni vähäisyyden: Vivaldi nukkui sävellyksineen kuolemansa jälkeen lähes kaksisataa vuotta täysin unohdettuna, sen jälkeen kun hänet oli laskettu vähäisin seremonioin, muuttonsa jälkeen köyhtyneenä wieniläiseen yhteishautaan…kuten Mozart 50 vuotta myöhemmin.

    Jos et sinäkään ole Vivaldin kohtalosta tietoinen, voit alkuun perehtyä vaikka Frances Forbes-Carbinesin upouuteen artikkeliin (2025) ”Vivaldi’s vanished legacy”. Classical Music Daily -julkaisusta löytyy muitakin teosehdotuksia, joihin syventyä: https://www.classicalmusicdaily.com/2025/08/vivaldi-vanished-legacy.htm. Ja vuonna 2025 näkyy valmistuneen jälleen uusi elokuva Vivaldista ja tuosta orpokodista (Damiano Michieletto: Primavera). – Italiassa sen ensi-ilta on tulevana joulupäivänä, toivottavasti se nähdään pian täällä Suomessakin!

    Päivi R

  • Joulun taikaa 2025

    Joulun taikaa 2025

    Kuorolaulajalle tärkeä etappi jouluun virittymisessä on oman kuoron joulukonsertti. Gradualen tämän vuoden joulukonsertti pidettiin jo toista kertaa yksinkertaisen kauniissa Hyvän Paimenen kirkossa Pakilassa. Ohjelmistossa oli sekä tuttuja kappaleita aiemmilta vuosilta että uusia tuttavuuksia.

    Bachin jouluoratoriota emme päässeet tänä vuonna kokonaisuudessaan esittämään, mutta joulukonsertti alkoi oratorion riemullisella alkukuorolla Jauchzet, frohlocket! Se kirvoitti yleisön aplodeihin.

    Konserttiohjelmiston suunnittelussa oli tällä kertaa käytössä osallistava metodi: kuorolaiset saivat ehdottaa omia suosikkejaan. Muun muassa keskieurooppalaisen Johann von Herbeckin rakastettu Pueri concinite sekä brittiläisen John Tavernerin tyynenrauhallinen The Lord’s Prayer päätyivät tämän kertaiseen repertuaariimme puheenjohtaja-sopraano Päivin ja tenoriveli Davidin ehdottamina. Kiitos molemmille hyvistä ehdotuksista!

    Itselleni koskettavimmat kuorokappaleet tällä kertaa olivat Ilkka Aaltosen Maailma jääkukkien takana sekä kuoronjohtajamme Hiski Walleniuksen vastikään kantaesitetty Rauha. Maailma jääkukkien takana on ollut joulukonserttiohjelmistossamme aiemminkin. Laulussa pieni lapsi ihmettelee jouluiltana ikkunassa kimmeltävää lumihiutaletta ja nukahtaa sitten isänsä syliin. Walleniuksen Rauha on sävelletty Eino Leinon runoon. Kyseessä ei ole varsinainen joululaulu, mutta se sopii hyvin myös jouluun. Etenkin tänä maailman aikana rauha on se, jota moni meistä joululta odottaa. Kiitos Hiskille tästä kauniista ja rauhaa huokuvasta sävellyksestä!

    Myös kuorolaiset pääsivät välillä osaksi yleisöä, kun saimme nauttia sopraanomme Raunin hienoista soolokappaleista sekä urkuri-pianistimme Joonas Minkkisen urkusoolosta. Kiitos molemmille!

    Yleisöä Pakilan Hyvän Paimenen kirkossa oli ilahduttavan runsaasti. Kiitos teille kaikille, jotka tulitte paikalle! Kuoronjohtajamme Hiskin sanoin ”saimme jakaa hetken joulun taikaa yhdessä yleisön kanssa”.

    -Olli-Pekka 2 tenori

  • Graduale-kuoro uuden äärellä 1.11.2025

    Graduale-kuoro uuden äärellä 1.11.2025

    Konserttijuliste 7.11.2025

    Viikon kuluttua seisoo Graduale-kuoro Lauttasaaren kirkossa uuden äärellä.

    Tai ei nyt sentään ole astumassa täysin tuntemattomalle musikaaliselle maaperälle, onhan tätä Niccolò Jommellin Sielunmessua harjoiteltu koko syksy.

    Uuden äärellä ollaan kuitenkin sikäli, että Jommellin musiikki on jossakin määrin unohtunut musiikinhistorian hämäriin ja tätä Sielunmessuakaan ei liene Suomessa aikaisemmin kuorokonserteissa kuultu.

    Jommelli on ollut siinä mielessä haastava hanke, että se on asettanut kaikki laulajat samalle viivalle. Gradualessa on monia pitkän linjan kuorolaulajia, joille yleisemmin esitetyt kuoroteokset ovat ennestään tuttuja; Jommellin Sielunmessu on kuitenkin ollut kaikille uusi tuttavuus. Sama koskee esityksemme solisteja, jousisoittajia ja urkuria.

    Jännityksellä ja mielenkiinnolla odotamme, miltä ensi viikon ensimmäinen yhteisharjoitus tulee kuulostamaan. 

    Sielunmessu on sävelletty ns. napolilaiseen tyyliin ja Jommelli on ottanut paljon vaikutteita italialaisesta barokkioopperasta. Teoksessa kuoro, solistit ja jousisoittajat käyvät keskenään vilkasta dialogia oopperamaiseen tyyliin.

    ”Uusi musiikki” on kokeneissakin kuorolaulajissa herättänyt sen verran kiinnostusta, että olemme tämän hankkeen myötä saaneet tätä konserttia varten riveihimme muutamia vierailevia ”jo kaiken kokeneita” mieslaulajia muutenkin jo hienoa Graduale-sointia vahvistamaan. 

    Kunnia tämän musiikinhistoriallisen helmen lanseeramisesta kuuluu taiteelliselle johtajallemme Hiski Walleniukselle, joka ammattitietämyksensä perusteella osasi lukemattomien tavalliselle rivilaulajalle tuntemattomien barokkisäveltäjien joukosta löytää meille tämän hienon ja haastavan teoksen.

    Jommellin valoisan mutta myös ajatuksia herättävän Sielunmessun jälkeen kuullaan Antonio Vivaldin riemukas Gloria. Teoksen sovitus lienee Torinossa säilyneiden käsikirjoitusten mukaan olevan Vivaldin itsensä laatima silloisen työpaikkansa, Venetsian tyttöjen orpokodin orkesteria varten.

    Syksy on mennyt vauhdikkaasti Jommellin ja Vivaldin parissa. Nyt kuoromme valmistautuu Gradualen Joulu – konserttiin Pakilan Hyvän paimenen kirkossa 17.12.25 ja sen jälkeen kohti kevättä ja uusia seikkailuja, joista voi lukea seuraavissa blogeissa.

    Olli Miinalainen, B2

  • Graduale toistamiseen Brahmsin äärellä

    Graduale toistamiseen Brahmsin äärellä

    konserttijulisteen ote, värillinen. Brahms: Ein deutsches Requiem Kallion kirkko 16.5. klo 19

    Joulukonserttien jälkeen aloitettiin ”kevätlaulukausi” uudella pitkäjännitteisellä tavoitteella.
    Osa kuorolaisista sai puhaltaa pölyt kahden ja puolen vuoden takaisista Brahmsin Ein deutsches Requiem partituureista, osalle taas Brahmsin kuuluisa teos tarjosi uuden ja mielenkiintoisen haasteen.

    Ensimmäisissä harjoituksissa ainakin minulle tuli tunne, että en tätä teosta ole koskaan aikaisemmin laulanut, vaikka todistettavasti aikaa edellisestä esityksestä oli kulunut vain nuo kaksi ja puoli vuotta.

    Seuraavien harjoitusten kuluessa alkoi kuitenkin tulla déjà-vu-tuntemuksia; kerta kerralta alkoi teos kuulostaa tutummalta ja kokonaisuus lähti hahmottumaan uudestaan.

    Kokonaan uuden kokemuksen teoksen harjoittamiseen ja esittämiseen toi se, että teimme teoksen tällä kertaa yhteistyössä Akateemisen mieskuoro Psaldon kanssa, jota Hiski myös johtaa.
    Gradualen miehet osallistuivat kevään mittaan Psaldon harjoituksiin ja psaldolaiset kävivät vuorostaan Mäkelänrinteessä Gradualen harjoituksissa nauttimassa mieskuorolle harvinaisesta herkusta eli sekakuorosoinnista.

    Teos valmistui ajallaan esityskuntoon Kallion kirkkoon 16.5.2025.
    Lähes 300-päisen yleisön edessä oli jälleen upeaa laulaa hienoa musiikkia tasokkaan mieskuoron vahvistamana edellisestä esityksestä tuttujen luotettavien solistien ja soittajien kanssa.
    Siitä kiitokset taas kerran Johannalle (sopraano), Tonille (baritoni), Fannylle (flyygeli), Jarille (flyygeli) ja Tuomolle (patarummut).

    Tämä oli jo toinen kerta, kun Graduale teki yhteistyötä Psaldon kanssa. Edellinen yhteinen hanke oli Duruflén Requiem, joka tasan vuosi sitten esitettiin yhteisvoimin Tapiolan kirkossa.
    Yhteistyöstä jäi jälleen pelkästään hyviä muistoja. Hienon konsertin jälkeisessä karonkassa tunnelmaa nostattivat vielä mieskuoroperinteeseen erottamattomasti kuuluvat Gradualen naisille lauletut koskettavat serenadit.

    Kesälomalle lähdetään Vivaldin Glorian ja Jommellin Missa pro defunctis-teosten merkeissä. Molemmat teokset ehdittiin kahtena viimeisenä harjoituskertana käydä pikaisesti läpi niin, että ne jäävät varmasti korvamatoina kesäksi alitajunnassa kypsymään ja odottamaan syksyn harjoituksia ja tulevaa konserttia.

    Graduale-kuoro toivottaa kaikille seuraajilleen hyvää kesää; toivottavasti tapaamme ensi syksynä entisten kuorolaisten ja mahdollisten uusien laulajien kanssa Vivaldin ja Jommellin äärellä!

    Olli Miinalainen II-basso. 25.5.2025

  • Sävelten kultalankaa

    Sävelten kultalankaa

    Kuorolaisen jouluun valmistautuminen alkaa lähes samoihin aikoihin kuin suklaarasiat ilmestyvät kauppoihin – huomattavan varhain siis. Olitpa basso, tenori, altto tai sopraano, omat “kauneimmat joululaulut” todennäköisesti leijailevat ajatuksiin, kun ohjelmiston kasaaminen alkaa. Ja miksi sitten juuri tietty, satoja kertoja kuultu ja useasti laulettu, laulu ketäkin koskettaa. 

    Laulajan ajatuksissa kappaleen mieluisuus tai ihanuus voi avautua yllättävästä näkökulmasta. Tietenkin lapsuuden joulujuhlista ja kodin aattoillasta tuttu Arkihuolesi kaikki heitä vie juuri minut ihaniin muistoihin. Steariinikynttilät kuusessa ja äitini kertomukset hänen lapsuutensa jouluista heräävät eloon ihanasti. Mutta tuo ikiklassikko ei ole silti minulle kuorolaisena se konsertin odotetuin laulu. Olen huomannut, että ainakin seuraavat seikat vaikuttavat laulamiskokemukseen.

    Ensinnäkin, omaa stemmaa voi olla vaan niin kiva laulaa, että kappaleen soisi olevan mahdollisimman pitkä. Toiseksi teos voi olla itselle uusi ja herättää kutittelevaa uteliaisuutta, kuten nyt konsertissa kuultava, vahvasti ranskalaisvaikutteinen,  Musette. Kolmanneksi, voi tulla tunne, että joku lauluista soi erityisen hyvin juuri oman kuoron laulajien kesken, kuten Maria, Herran piikanen viime harjoituksissa soi. Ja vielä neljänneksi: sovittajalla on ollut huumorinkukka kynänsä päässä, ja siksi jonkin stemman yksittäiset kohdat hykerryttävät. Tällainen voi olla vaikkapa Joulupuu on rakennettu -laulun bassojen painokas toteamus “namusia ripustettu on”. 

    Listaa voisi jatkaa puhuttelevien tekstien kautta lempeimpiin harmonioihin. Kuitenkin oleellisinta on, että musiikki elää ja koskettaa. Ajattelen, että lopulta kaikkia joululauluja tarvitaan, jotta sävelten kultalangasta syntyy juuri jokaisen laulajan oma kudelma, joulusydän. Se sykkii ilon, kaipauksen, rakkauden ja valon säveliä laulajilta kuulijoille, joulusta jouluun.

    Tervetuloa kuulemaan joulun kimallusta!

    Gradualen joulu, ke 18.12. 2024, klo 19

    Pakilan Hyvän Paimenen kirkko, Palosuontie 1, Helsinki

    Liisa Ruuska A1

  • Sielukasta musiikkia syksyyn

    Sielukasta musiikkia syksyyn

    Kesällä posti oli taas tuonut uusia nuotteja, joita me kuorolaiset pääsimme lomailun lomassa hypistelemään ja tutkailemaan. Moni oli varmasti jo kuunnellutkin uusia teoksiamme Spotifysta tai Youtubesta. Mutta kovasti uuden äärellä oltiin, kun Gradualen syyskausi elokuussa käynnistyi.

    Voi hyvin sanoa, että Gradualesta on tullut jo varsinainen sielunmessukuoro. Viime vuosina olemme esittäneet niin Mozartin, Faurén, Brahmsin kuin Duruflénkin Requiemit. Tänä syksynä vuorossa oli harvinaisempi Marco Enrico Bossin Missa pro defunctis, jota ei tiettävästi koskaan aiemmin ollut Suomessa esitetty. Konsertti pidettiin tunnelmallisessa Lauttasaaren kirkossa 25.10.2024.

    Bossin harjoittelu on ollut meille laulajille kiehtovaa. Haastetta toivat etenkin nopeasti vaihtuvat tempot ja tahtilajit. Vaikka teos on sävelletty 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, cecilianistinen sävelkieli tuo kaikuja vuosisatojen takaa ja luo tietynlaista ikiaikaisuuden tunnelmaa.

    Bossin kaverina ohjelmassa oli modernimpi John Rutterin Missa brevis. Tämä teos ei ole varsinainen sielunmessu, vaan tekstit ovat ihan perusmessutekstejä: Kyrie, Gloria, Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei. Sielukasta musiikkia on kuitenkin tämäkin, minkä vuoksi koko konserttimme nimi oli osuvasti Sielujen messut.

    Jännitystä oli ilmassa, kun konsertti-ilta kahden kuukauden uutteran harjoittelun jälkeen koitti. Vaikka kaikki oli periaatteessa opittu, vaatii esiintymistilanne kuorolta suurta keskittymistä sekä ennen kaikkea johtajan seuraamista. Konsertistamme tuli onnistunut, ja Bossin teos sai arvoisensa ensiesityksen Suomessa.

    Hienoa oli myös, että paikalle saapui yli 200 kuulijaa. Esitys on aina jaettu kokemus, jota ei synny ilman yleisöä. Minuun suurimman vaikutuksen yleisössä teki työkaverini viisivuotias tytär, joka oli ensimmäistä kertaa klassisen musiikin konsertissa. Hän kuunteli teokset keskittyneesti alusta loppuun, vaikka varmasti vähän pitkältäkin aika tuntui. Voimme toivoa, että nämä sielujen messut tarjosivat sielun ravintoa niin tälle pikkutytölle kuin kaikille muillekin mukana olleille.

    Olli-Pekka Rantala T2

  • GRADUALEN KEVÄT JA SYKSY 2024

    GRADUALEN KEVÄT JA SYKSY 2024

    Kovatöinen kevät ja alkukesä huipentuivat kuorolaulun osalta kahteen merkittävään konserttiin: Duruflén Requiem Tapiolan kirkossa 16.5. ja Händelin Messias-oratorio Musiikkitalossa 15.6.

    Requiemia oli harjoiteltu intensiivisesti pitkin kevättä. Esitys oli meillekin poikkeava siksi, että se toteutettiin yhteistyössä Akateemisen mieskuoro Psaldon ja Lohjan kaupunginorkesterin kanssa. Lisäksi esityksessä olivat mukana urkuri Irina Vavilova ja vanhat tutut solistit Essi Lind (mezzo) ja Veikko Vallinoja (baritoni). Esityksen kapellimestarina oli Hiski Wallenius, joka myös johtaa molempia kuoroja. Duruflén Requiem poikkesi kuoron tähänastisesta ohjelmistosta, joka on koostunut lähinnä barokin ajan suurista teoksista. Niihin verrattuna Duruflén musiikki perustui varhaisen modernin koulukunnan harmonioihin.

    Lisäksi konsertissa esitettiin Duruflén neljä gregoriaanista motettia ja Psaldo esitti omana numeronaan Gounodin Messe brevén no. 5.Yleisöä oli torstaisena kevätiltana Tapiolan kirkkoon kertynyt noin 300 henkeä, eli kirkko oli lähestulkoon täynnä.

    Uusi kokemus Gradualelle oli antoisa ja mutkaton yhteistyö psaldolaisten kanssa. Hienon yhteiskonsertin kruunasi yhteinen karonkka, jossa saimme kuulla niin mieskuoroperinteeseen kuuluvia juomalauluja kuin myös Psaldon Gradualen naisille esittämiä serenadeja.Mieleen painuneen yhteiskonsertin ja karonkan lopuksi molemmat osapuolet toivoivat hyvin alkaneen yhteistyön jatkuvan, kun molempien kuorojen aikatauluihin sopiva teos löytyy.

    Kauden upea päätös oli Musiikkitalon urut soimaan- yhdistyksen tuottama ja Seppo Murron johtama Händelin Messias-oratorio, jossa suurkuoron ohella pääosaa esittivät Kaija Saariahon lahjoituksen turvin rakennetut uudet urut. Suurkuoro oli koottu pääkaupunkiseudulta tulevista kokeneista kuorolaulajista ja varmasti monelle laulajalle esitys tarjosi unohtumattoman tilaisuuden esiintyä Musiikkitalon lähes täydelle salille.Täytyy vain toivoa, että vastaavanlaisia tuotantoja toteutettaisiin jatkossakin.

    Ennätyslämpimän kesän jälkeen oli taas hienoa päästä laulamaan. Graduale aloitti kautensa jo 20.8. ja poikkeuksellisesti kolme ensimmäistä harjoitusta tiistaisin. Syy aikaiseen aloitukseen on jo 25.10. Lauttasaaren kirkossa pidettävä konsertti, jossa Graduale esittää Marco Enrico Bossin ja John Rutterin messut.

    Molemmat teokset ovat toistaiseksi meillä melko tuntemattomia ja poikkeavat myös Gradualen aikaisemmasta ohjelmistosta. Teokset ovat vaativia ja aikataulu tiukka. Kuorolaiset ovat kuitenkin olleet todella innostuneita uudesta haasteesta ja jo muutaman harjoituksen, ja stemmojen pitämien omien harjoitusten jälkeen olemme saaneet huomata kokonaisuuden edistyvän vauhdilla ja lisäävän laulamisen iloa harjoitus harjoitukselta.

    Nähdään taas konsertissa 25.10.2024

    Olli Miinalainen, II-basso

  • Laulajan latinaa: Soittiko Sisero selloa?

    Laulajan latinaa: Soittiko Sisero selloa?

    Graduale on keskittynyt klassisen kirkkomusiikin teosten esittämiseen. Niiden teksti on usein latinaa, joka ei yli sataan vuoteen ole kuulunut suomalaisten koulujen pakolliseen oppimäärään. Siksi sitä on kuorojen laulajista opiskellut vain pieni joukko. Muille noista teksteistä voi löytyä sivistyssanoistakin tuttuja yksittäisiä sanoja, vaikka lauseita ei ymmärtäisikään. Latinan opiskelu on perustunut ja perustuu edelleen antiikin Rooman ajan teksteihin. Rooman valtakunnan hajottua sen eri osissa puhuttu yhteinen kieli alkoi vähitellen sekoittua paikallisiin kieliin, ja sitä perua ovat nykyiset romaaniset kielet. Vaikka keskiajalla kirkon omaksumassa latinassa teksti oli kirjoitettuna sama eri puolilla Eurooppaa, ”munkkilatinan” ääntäminen sai paikallisia vivahteita. Vatikaani katolisen kirkon ylimpänä auktoriteettina omaksui lähinnä italialaisen ääntämisen, mutta sen rinnalla on ollut ranskalaista ja saksalaista sekä jopa pohjoismaista ääntämistapaa.

    Suomenkielinen kirjoitus on nuorta latinaan verrattuna. Agricola ja muut suomen kirjakielen pioneerit ottivat latinasta mukaan vieraita kirjaimia (b, c, q, x, z), joille ei ole suoraa vastinetta suomen kielessä. Keskiajalla ja myöhemminkin kouluaan käyvä teini taisi laulaa paremmin Petlehemistä kuin Betlehemistä. Ja kun tavaaminen aloitettiin ”aaa, pee, see”, kylvettiin varmaan samalla siemenet myöhemmälle kiistalle latinan c-kirjaimen ääntämisestä; esimerkkinä Cicero – soittiko hän selloa vai koittiko kelloa?

    Kuoroissa latinalainen teksti herättää ajoittain pitkiä ja intohimoisia keskusteluja latinan ääntämisestä. Intohimo syttyy ristiriidasta ”väärän” ja ”oikean” välillä, aivan kuten kiistoissa suomen kielen käytöstä (”alkaa tehdä” vaiko ”alkaa tekemään”).

    Koulussa ja akateemisissa opinnoissa on omaksuttu klassisen latinan ääntäminen – sekin vain oletettu, koska äänitallenteita ei ole. Ei ole ääninäytteitä liioin uudemman ajan säveltäjien käyttämästä latinasta edes muutaman sadan vuoden takaa. Nykysäveltäjätkään eivät juuri anna nuoteissa foneettisia ohjeita siitä, miten he ovat ajatelleet tekstin laulettavaksi.  Emme voi siis olla täysin varmoja klassisen kirkkomusiikin ”oikeasta” tai ”väärästä” ääntämisestä. Suomalaisten kuorojen intohimoista kiistaa helpottamaan julkaisi SULASOL vihkosen ”Laulajien latinaa” vuonna1984. En tiedä, edellyttäisikö uudempi tutkimus tuon ohjeen päivittämistä.

    Puhuttaessa on keskeistä tekstin sisällön ymmärrettävyys. Muutama vuosi sitten oli Suomessa englannin kielen tutkijoiden kongressi. Opin tuolloin uutisista, että maailman yleisin puhutun englannin kielen muoto ei ole Oxfordin, USA:n tai jonkin muun englantia äidinkielenään puhuvan alueen kieli, vaan ”broken English” eli murtaen puhuttu kieli. Silti voimme ymmärtää sitä täydellisesti tai ainakin riittävän hyvin ilman epämukavuuden tunnetta.

    Siis savolaisittain: vastuu on kuulijalla. Niin on usein myös musiikissa. Voimme nauttia vieraskielisestä laulusta, vaikka emme ymmärtäisi tekstistä sanaakaan. Tai voimme sulkea mielestämme pois savikiekon rahinat ja keskittyä ihailemaan jo edesmenneiden virtuoosien esityksiä. Ja vaikkapa puolen vuosisadan takaiset Delta Rhytm Boys:in ”Tula tullalla” tai ”Tuol on mun kultani” herättävät meissä ilon tunteita ärtymyksen sijaan, vaikka ääntäminen on selvästi pielessä.

    Kuorolaulussa ovat kuulijalle tärkeämpiä melodia, soinnut ja rytmi kuin yksittäisten äänteiden ”oikeellisuus”. Tyytykäämme siis kuorossa toteuttamaan johtajan valitsemaa yhtenäistä ääntämistä ja käyttäkäämme kiistojen sijaan harjoitusaikamme musiikillisen puhtauden edistämiseen.

    23.2.2024 Esa-Pekka Takala

    Lisälukemista

    Unto Paananen: Laulajien latina, SULASOL 1984 Minna Seppänen ja Janne Tunturi: Kieliopillinen estetiikka ja kansallinen identiteetti | Ennen ja nyt: Historian tietosanomat (journal.fi) Suomalaisten oppikoulujen latina ja kreikka 1800-luvun julkisessa keskustelussa.