Gradualen päätapahtuma syksyllä 2025 oli 7.11., jolloin esitimme Lauttasaaren kirkossa teemalla ”Valoa ja varjoja” kaksi italialaista kuoroteosta: Niccoló Jommellin (1714–1774) sielunmessun Missa pro defunctis sekä Antonio Vivaldin (1678–1741) Glorian.
Jommellin teos tuntui tutulta, vaikka maestro ja hänen musiikkinsa ovat varsin tuntemattomia meillä Suomessa. Sitä harjoitettaessa mietin, häivähtääkö taustalla jotain mozartmaista… Eikä ehkä sittenkään, sillä kuoron ja solistien vuoropuhelu on erilaista. Lisäksi Jommelli tuntuu piilottaneen alttostemmaan sellaisia ansalankoja, joita emme saa millään purettua. Vieruskaverini nimeääkin ne ”jommelleiksi”, eivätkä Dona eis requiemin tietyt neljä tahtia anna altoille rauhaa edes esityksen jälkeen, vaikka osan nimi sitä aneleekin.
Hämmästyksekseni edes Wikipedian suomenkielinen lyhennelmä ei osaa kertoa napolilaisesta Jommellista eikä tästä sielunmessusta mitään olennaista säveltäjään ensi kertaa tutustuvalle. Sen sijaan kuoropartituurin ansiokas esipuhe (olisinpa siihen heti perehtynyt!) kuvaa sen olleen Jommelin sävellyksistä tunnetuin ja vieläpä yleisimmin Euroopassa esitetty sielunmessu 1700-luvun puoliväliin asti – ennen Mozartin Requiemin voittokulkua. Jommelli oli säveltänyt sen siirryttyään Württenbergin herttuan Carl Eugenin palvelukseen hovikapellimestariksi, esitettäväksi Ludwigsburgissa herttuan äidin hautajaisissa vuonna 1756.
Partituurin esipuhe houkuttelee hakemaan lisää tietoja muilla kielillä Jommellista sekä hänen mesenaattinaan toimivan herttuan ja tämän äidin naimakaupoista ja näiden keskinäisestä valtataistelusta. Ja samalla valkenee, että Mozart ei tietenkään voinut vaikuttaa Jommelliin, sillä hän syntyi tasan kaksi viikkoa ennen noita hautajaisia… Ja että nelikymppinen Jommelli ehti itse asiassa tavata Mozartin samaisessa Ludwigsburgissa – kun tämän isä kierrätti seitsenvuotiasta ihmelastaan Euroopan hoveissa. Jommelli palasi sittemmin Napoliin ja ehkäpä maestrot tapasivat vielä kerran vuonna 1770 (tosin tälle arvelulleni en saa mistään virallisempaa vahvistusta). Silloin nimittäin 14-vuotiaaksi varttunut Mozart pääsi seuraamaan Jommellin oopperan (”Hylätty Armida”) ensi-iltaa, mutta kuittasi historioitsijoiden mukaan sen olevan aivan liian vanhanaikainen ja tosikkomainen.
Lauttasaaressa me puolestamme siirryimme Jommellin häilyvistä sielunvarjoista Vivaldin valoon, jossa jo kuoron sisääntulossa kuuluu orkesteriosuudessa tuttu ja rakas vivaldimainen poljento. Ja kun pääsemme kuudenteen osaan Domine fili unigenite hymyilen jälleen sisään päin, sillä harjoituksissa se toi mieleeni kuvan iloisista nunnista tanssahtelemassa ja laulamassa masurkan tahtiin rakastamalleen esikuvalle.
Esityksen jälkeen muistin nähneeni elokuvan 1700-luvun venetsialaisesta orpokodista, jossa tytöistä kasvatettiin muusikkoja ja jossa Vivaldi olisi toiminut säveltäjänä ja orkesterinjohtajana. Oli pakko lähteä selvittämään tätä lisää. Palasin partituuriin, ja kyllä! Sen varsin lyhyt, puolen sivun teosesittely vahvistaa, että Vivaldi oli kuin olikin säveltänyt teoksen tuon orpokodin (Ospedale della Pietà) nuorille naislaulajille ja -muusikoille jossain vuosien 1713–1719 välillä. Lähes sivuutan teosesittelyn sanamuodon ”since its rediscovery in 1930 it has found its permanent place in the international concert repertoire”. Sitten palaan lauseeseen uudelleen. Ensin luulen, että se koskee vain tätä teosta. Googletan, ja tajuan tietojeni vähäisyyden: Vivaldi nukkui sävellyksineen kuolemansa jälkeen lähes kaksisataa vuotta täysin unohdettuna, sen jälkeen kun hänet oli laskettu vähäisin seremonioin, muuttonsa jälkeen köyhtyneenä wieniläiseen yhteishautaan…kuten Mozart 50 vuotta myöhemmin.
Jos et sinäkään ole Vivaldin kohtalosta tietoinen, voit alkuun perehtyä vaikka Frances Forbes-Carbinesin upouuteen artikkeliin (2025) ”Vivaldi’s vanished legacy”. Classical Music Daily -julkaisusta löytyy muitakin teosehdotuksia, joihin syventyä: https://www.classicalmusicdaily.com/2025/08/vivaldi-vanished-legacy.htm. Ja vuonna 2025 näkyy valmistuneen jälleen uusi elokuva Vivaldista ja tuosta orpokodista (Damiano Michieletto: Primavera). – Italiassa sen ensi-ilta on tulevana joulupäivänä, toivottavasti se nähdään pian täällä Suomessakin!
Päivi R
