Graduale on keskittynyt klassisen kirkkomusiikin teosten esittämiseen. Niiden teksti on usein latinaa, joka ei yli sataan vuoteen ole kuulunut suomalaisten koulujen pakolliseen oppimäärään. Siksi sitä on kuorojen laulajista opiskellut vain pieni joukko. Muille noista teksteistä voi löytyä sivistyssanoistakin tuttuja yksittäisiä sanoja, vaikka lauseita ei ymmärtäisikään. Latinan opiskelu on perustunut ja perustuu edelleen antiikin Rooman ajan teksteihin. Rooman valtakunnan hajottua sen eri osissa puhuttu yhteinen kieli alkoi vähitellen sekoittua paikallisiin kieliin, ja sitä perua ovat nykyiset romaaniset kielet. Vaikka keskiajalla kirkon omaksumassa latinassa teksti oli kirjoitettuna sama eri puolilla Eurooppaa, ”munkkilatinan” ääntäminen sai paikallisia vivahteita. Vatikaani katolisen kirkon ylimpänä auktoriteettina omaksui lähinnä italialaisen ääntämisen, mutta sen rinnalla on ollut ranskalaista ja saksalaista sekä jopa pohjoismaista ääntämistapaa.
Suomenkielinen kirjoitus on nuorta latinaan verrattuna. Agricola ja muut suomen kirjakielen pioneerit ottivat latinasta mukaan vieraita kirjaimia (b, c, q, x, z), joille ei ole suoraa vastinetta suomen kielessä. Keskiajalla ja myöhemminkin kouluaan käyvä teini taisi laulaa paremmin Petlehemistä kuin Betlehemistä. Ja kun tavaaminen aloitettiin ”aaa, pee, see”, kylvettiin varmaan samalla siemenet myöhemmälle kiistalle latinan c-kirjaimen ääntämisestä; esimerkkinä Cicero – soittiko hän selloa vai koittiko kelloa?
Kuoroissa latinalainen teksti herättää ajoittain pitkiä ja intohimoisia keskusteluja latinan ääntämisestä. Intohimo syttyy ristiriidasta ”väärän” ja ”oikean” välillä, aivan kuten kiistoissa suomen kielen käytöstä (”alkaa tehdä” vaiko ”alkaa tekemään”).
Koulussa ja akateemisissa opinnoissa on omaksuttu klassisen latinan ääntäminen – sekin vain oletettu, koska äänitallenteita ei ole. Ei ole ääninäytteitä liioin uudemman ajan säveltäjien käyttämästä latinasta edes muutaman sadan vuoden takaa. Nykysäveltäjätkään eivät juuri anna nuoteissa foneettisia ohjeita siitä, miten he ovat ajatelleet tekstin laulettavaksi. Emme voi siis olla täysin varmoja klassisen kirkkomusiikin ”oikeasta” tai ”väärästä” ääntämisestä. Suomalaisten kuorojen intohimoista kiistaa helpottamaan julkaisi SULASOL vihkosen ”Laulajien latinaa” vuonna1984. En tiedä, edellyttäisikö uudempi tutkimus tuon ohjeen päivittämistä.
Puhuttaessa on keskeistä tekstin sisällön ymmärrettävyys. Muutama vuosi sitten oli Suomessa englannin kielen tutkijoiden kongressi. Opin tuolloin uutisista, että maailman yleisin puhutun englannin kielen muoto ei ole Oxfordin, USA:n tai jonkin muun englantia äidinkielenään puhuvan alueen kieli, vaan ”broken English” eli murtaen puhuttu kieli. Silti voimme ymmärtää sitä täydellisesti tai ainakin riittävän hyvin ilman epämukavuuden tunnetta.
Siis savolaisittain: vastuu on kuulijalla. Niin on usein myös musiikissa. Voimme nauttia vieraskielisestä laulusta, vaikka emme ymmärtäisi tekstistä sanaakaan. Tai voimme sulkea mielestämme pois savikiekon rahinat ja keskittyä ihailemaan jo edesmenneiden virtuoosien esityksiä. Ja vaikkapa puolen vuosisadan takaiset Delta Rhytm Boys:in ”Tula tullalla” tai ”Tuol on mun kultani” herättävät meissä ilon tunteita ärtymyksen sijaan, vaikka ääntäminen on selvästi pielessä.
Kuorolaulussa ovat kuulijalle tärkeämpiä melodia, soinnut ja rytmi kuin yksittäisten äänteiden ”oikeellisuus”. Tyytykäämme siis kuorossa toteuttamaan johtajan valitsemaa yhtenäistä ääntämistä ja käyttäkäämme kiistojen sijaan harjoitusaikamme musiikillisen puhtauden edistämiseen.
23.2.2024 Esa-Pekka Takala
Lisälukemista
Unto Paananen: Laulajien latina, SULASOL 1984 Minna Seppänen ja Janne Tunturi: Kieliopillinen estetiikka ja kansallinen identiteetti | Ennen ja nyt: Historian tietosanomat (journal.fi) Suomalaisten oppikoulujen latina ja kreikka 1800-luvun julkisessa keskustelussa.
